Ilmainen toimitus yli 50 € tilauksista

Ekomerkkejä tarvitaan lisää, mutta niin myös niiden läpinäkyvyyttä

23.02.2022

Ekomerkkejä tarvitaan lisää, mutta niin myös niiden läpinäkyvyyttä

Yritykset ovat viime vuosina tarttuneet yhä enemmän vapaaehtoiseen kestävyyden parantamiseen. Ympäristömerkkejä vilahtelee kaupan hyllyissä, ja kuluttajat kiinnittävätkin yhä enemmän huomiota tuotteiden ja palvelujen ympäristökestävyyteen ja eettisyyteen.

Ekomerkkien ja sertifikaattien lisäämisellä on tärkeä rooli siirtymässä kohti kestävämpää tulevaisuutta. Joskus kuitenkaan kestävyys ei ulotu itse merkkiä kauemmas, jolloin puhutaan termistä ”viherpesu” tai ”sinipesu”.

Termi ”viherpesu” eli Greenwashing tarkoittaa pinnallista ekologisuutta, joka ei kuvasta todellisuutta mainosten ja mielikuvavaikutuksen takana.

Vastaavasti termi ”bluewashing” eli huonona suomennoksena ”sinipesu”, tarkoittaa samaa, mutta sosiaalisen kestävyyden saralla (de Freitas Netto et al., 2020). Miten viherpesun/sinipesun voi sitten tunnistaa, ja millaisia muotoja sillä on? De Freitas Netto ym. (2020) tekivät kirjallisuuskatsauksen aiheesta, ja koostivat viherpesun muotoja:

1. Piilotettu rinnakkaisominaisuus: Väite että tuote on vihreä, perustuu vain rajattuun osioon tai jättää huomioimatta muut ympäristöhaitat.

2. Ei todisteita: Väite, jolle ei ole näyttää todisteita tai jolle ei ole tehty luotettavan kolmannen osapuolen arviointia.

3. Epämääräisyys: Väite, joka on epämääräisesti tai ”laveasti” aseteltu ilman täsmennyksiä. Tässä De Freitas Netto ym. (2020) käyttävät esimerkkinä mainosta ”täysin luonnollinen”. Arseeni, uraani, elohopea ja formaldehydi ovat esimerkiksi kaikki luonnossa esiintyviä ja myrkyllisiä.

4. Väärillä merkeillä esiintyminen: Tuotteessa tai palvelussa käytetään merkkiä, joka muistuttaa virallista ekomerkkiä tai sertifikaattia. Muita esimerkkejä Freitas Netto ym. (2020) käyttävät, ovat vihreä ammattislangi, kuten ”ekoturvallinen” ja ”ekoystävällinen”

5. Epäolennaisuus: Ekoväite, joka voi olla totta, mutta joka on merkityksetön tai hyödytön. Esimerkkinä tutkijat antavat  ”CFC-vapaa” -merkin, joka on yleisesti käytetty eikä tarkoita mitään, sillä CFC-yhdisteet ovat kiellettyjä lailla.

6. Pienempi paha: Väite, joka saattaa pitää paikkansa tuoteryhmän sisällä, mutta joka saattaa viedä kuluttajan huomion suuremmista haittavaikutuksista. Esimerkkinä käytetty luomusavukkeita ja polttoainetehokasta urheiluautoa.

7. ”Fibbing”: Puhdas valhe

8. Väärä toivo: Väite, joka antaa kuluttajille väärää toivoa (esim jokin uusi teknologia, jonka vaikutuksia ei ole vielä todettu / jonka vaikutukset ovat kiistanalaisia).

9. Pelon lietsonta: Väitteet, jotka tietyllä tapaa kiristävät pelolla valitsemaan tietyn tuotteen. Eli: ”Mikäli et valitse tätä, jotain pahaa tapahtuu”

10. Rikotut lupaukset: Väitteet, jotka lupaavat toiminnalla x olevan hyötyjä tietylle osa-alueelle kuten esim. maaseutuyhteisöille, vaikka todellisuudessa vaikutukset olisivat päinvastaiset.

11. Epäoikeudenmukaisuus: Ympäristöviestintä osoitetaan ihmisryhmälle, jota se ei koske.

12. Vaaralliset seuraukset: Väittämä, jolla pyritään viemään huomio muualle suuremmasta ongelmasta.

13. Voittojen synti: Hyödytään ihmisistä ja ympäristöstä taloudellisesti tai muilla tavoin viherpesun avulla.

Tarvitseeko yrityksillä aina olla väittämiensä takana luotettava sertifikaatti takana?

Mielestäni ei. Tärkeämpää on, onko yrityksen toiminta läpinäkyvää ja antavatko he lisätietoja ainakin pyydettäessä. Omaehtoisessa kestävyyden parantaminen on aina hyvä asia, kun kehitystä on aidosti pyritty tekemään. Tällöin voi hyvillä mielin vähän mainostaakin. Täytyy myös ottaa huomioon, että olemassa olevat sertifikaatit ovat rajallisia, eikä sopivia ole saatavilla läheskään kaikille kestävyyden osa-alueille, saatika sitten yksittäisille tuoteryhmille/palveluille. Tällöin yrityksen on parempi itse kertoa omista tuotantoprosesseistaan, kehitysprosesseistaan ja arvoistaan. Uusien virallisten sertifikaattien luonti on myös hidasta, sillä kaikkien jäsenien tulee olla yhtä mieltä mittareista ja laskentamenetelmistä. Jos yksimielisyyteen on vaikea päästä, sertifikaatti saattaa jäädä ympäripyöreäksi ja tehottomaksi.

Mitä virallisia sertifikaatteja sitten on olemassa?

Viralliset sertifikaatit ovat usein suurien, useista eri jäsenistä muodostuvien organisaatioiden kehittämiä, ja joiden kriteerien määritykseen on hyödynnetty useita asiantuntijoita ja tieteellisesti hyväksyttyjä menetelmiä. Sertifikaatin myöntäjänä toimii kolmas puolueeton osapuoli, joka myös valvoo että kriteerejä noudatetaan myönnön jälkeen (todennetulla aineistolla). Suomalaisille tunnetuimpiin sertifikaatteihin kuulunee Joutsenmerkki ja Reilun Kaupan merkki (Fair Trade). Alla listattuna muutamia lisää:

ISO sertifikaatit ja standardit

ISO on itsenäinen kansainvälinen organisaatio, joka koostuu 165 kansallisesta stantardielimestä ympäri maailman (iso.org). Suomalainen ISO:n jäsen on Suomen Standardisoimisliitto SFS Ry (sfs.fi). ISO on perustettu jo 1947 ja siitä lähtien kehittänyt standardeja eri teollisuuden alueilla. ISO sertifikaatit ja standardit ajavat vapaaehtoista toiminnan kehittämistä kestävyyden saralla. ISO ei kuitenkaan itse myönnä sertifikaatteja, arvioinnit suorittaa aina kolmas osapuoli, jolle on myönnetty oikeudet myöntää sertifikaatteja.


Ympäristön huoltoon erikoistuneet ISO standardit kuuluvat ISO14000 kokonaisuuteen, joihin kuuluu myös mm. kiertotalouteen erikoistuneita sertifikaatteja kuten materiaalien kierto suunnittelussa ja kehityksessä, sekä ekosuunnittelu. ISO:lla on lisäksi kehitteillä laajempi kierrätykseen ja kiertotalouteen erikoistuva kansainvälinen sertifikaattisarja, jonka tarkoitus on ohjata lineaarisia liiketoimintamalleja kiertäviksi ja kehittää työkalut ja mittarit kiertotalouden toteutukseen. Merkittävimpiä kehityksen alla olevia kierrätyssertifikaatteja ovat ISO 59010.2 ja ISO 59020.2.


Metsäsertifikaatit


Monet tunnistavat merkit FSC ja PEFC, jotka ovat sertifikaatteja kestävään metsän hoitoon. FSC (https://fsc.org/en) ja PEFC (pefc.fi) ovat samankaltaisia, kansainvälisiä merkkejä, mutta myöntrökriteereissä on pieniä eroja esim. vesistöjen suojavyöhykkeisiin liittyen. Suomessa suurinosa metsistä on sertifioituja, ja kaikkien metsien metsien (on sitten sertifikaattia haettu tai ei) tulee käytännössä täyttää vaatimukset Suomen oman metsälain nojalla (Metsälaki 12.12.1996/1093).

Tekstiilisertifikaatit


Kansainvälinen Textile Exchange koostuu yli 600 jäsenestä, ja sen tavoiteena on ajaa teollista muutosta ja vähentää 45% CO2 päästöisä vuoteen 2030 mennessä tekstiilikuitujen ja -raakamateriaalien tuotannossa (textileexchange.org). Textile Exhange on kehittänyt kaksi kansainvälistä sertifikaattia, Recycled Claim Standard (RCS) ja Global Recycled Standard (GRS), jotka saadakseen tuoteen tulee täyttää koko tuotantoelinkaari huomioiden useita kestävyysvaatimuksia. Esimerkiksi, tuotteesta tietyn osan tulee olla kierrätyskuitua (voi koskea sekä kuluttajakuitujätettä, että esim teollisia ”jäte”kuituja), ja kierrätyksen tulee olla ISO:n määritysten mukaista. Lisäksi esimerkiksi tiukkoja ympäristö-, ja sosiaalisia vaatimuksia tulee noudattaa kaikissa tuotantovaiheissa, ja kemikaalien käytölle on tiukkoja rajoituksia. Sertifikaatit myöntää ja niiden noudattamista valvoo komas osapuoli.


Pohjoismaiden Joutsenmerkki


Joutsenmerkki on pohjoismaiden virallinen vapaaehtoinen ympäristömerkki, joka on perustettu 1989 (lisää tietoa joutsenmerkki.fi). Ympäristökestävyyttä arvioidaan tuoteryhmittäin koko elinkaaren ajalta ja kriteerit vaihtelevat myös sen mukaan, onko tuote yrityksien vai myös kulttajien käyttöön. On myös mahdollista, että jokin pakkaus on saanut merkin, mutta sisällöllä sitä ei ole. Tällöin merkissä on osoitettu sen koskevan itse pakkausta.


EU-Ympäristömerkki


EU Ecolabel (EU-ympäristömerkki) on perustettu 1992 ja maailmanlaajuisesti käytössä (lisää tietoa https://ec.europa.eu/environment/ecolabel/). EU Ecolabel merkin myöntää kolmas osapuoli. Merin saadakseen tuotteen ai palvelun tulee noudattaa korkeita ympäristökriteerejä koko elinkaarensa ajalla, ja kriteerit ottavat huomioon myös loppukäytön kannustamalla tekemään siitä helposti korjattavan, uudelleenkäytettävän ja / tai kierrätettävän.

Luotettavien sertifikaattien päähyöty ei niinkään ole siinä, että niitä myönnetään jo valmiiksi kaikilla osa-alueilla kestävällä pohjalla toimiville yrityksille, vaan siihen että ne kannustavat kehittämään liiketoimintaa kestävämmäksi.

Esimerkiksi jokin yritys voi olla jo tuotantoprosesseiltaan ympäristökestävä (esim. ei käytä mitään haitallisia kemikaaleja, käyttää uusia teknologioita jotka tekevät tuotannosta resurssi- ja energiatehokasta ja vähäpäästöistä, käyttää kierrätysmateriaaleja, ym.), mutta työntekijöillä on vaikkapa epätasa-arvoa palkoissa eikä huolehdita riittävistä sosiaalipalveluista tai työympäristö on vaarallinen. Sertifikaatti voi kannustaa yritystä parantamaan näitä asioita. Merkkien ja sertifikaattien lisääntyminen on siis hyvin toivottavaa, kun niistä tehdään läpinäkyviä.

Kirjoittaja: Janni Kunttu

Otsikkokuva: Julia Vanhanen

Kirjallisuus

de Freitas Netto, S. V., Sobral, M. F. F., Ribeiro, A. R. B., & Soares, G. R. da L. (2020). Concepts and forms of greenwashing: a systematic review. Environmental Sciences Europe, 32(1). https://doi.org/10.1186/s12302-020-0300-3